Tänään vietetään kansainvälistä naistenpäivää – lämpimiä ajatuksia jokaiselle, jota päivä koskettaa. Pysähdytään hetkeksi ja mietitään, millaisia tekoja voimme tehdä sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi. Suomi esiintyy tasa-arvon mallimaana, mutta olemmeko me todella sitä? Voimmeko tuudittautua tähän mielikuvaan? Lähisuhdeväkivaltatilastojen valossa emme todellakaan voi. On jälleen aika katsoa peiliin ja pohtia sitä, mitä konkreettisia tekoja voimme tehdä tasa-arvon edistämiseksi, jotta voisimme todella kantaa ylpeydellä mallimaa-titteliä ja näyttäytyä muulle maailmalle aitona esimerkkinä yhdenvertaisesta maasta.
Aiemmassa blogitekstissäni puhuin siitä, kuinka Suomi on saanut lukuisia huomautuksia trans-ihmisten ihmisoikeuksien laminlyömisestä. Kuten sanottu – Suomi ei ole tasa-arvon mallimaa kaikilta muiltakaan osin. Olemme tilastoissa EU:n toiseksi väkivaltaisin maa ja moitteita riittämättömistä toimista lähisuhdeväkivaltatyössä on tullut niin EU:n kuin eri järjestöjenkin taholta. Näiden mukaan Suomessa tulisi kiireesti lisätä muun muassa turvakotien määrää sekä viranomaisten koulutusta lähisuhdeväkivaltaan liittyen.
Oikeusministeriön yhteydessä toimiva Rikoksentorjuntaneuvosto määrittelee lähisuhdeväkivallan olevan perheenjäsenten tai muiden läheisessä suhteessa elävien välistä ja usein kodeissa tapahtuvaa väkivaltaa. Lähisuhdeväkivaltaa voivat olla esimerkiksi parisuhdeväkivalta tai lapsen kaltoinkohtelu – sen ilmenemismuodot vaihtelevat tapauskohtaisesti. Teot voivat ilmetä fyysisenä, psyykkisenä tai seksuaalisena, myös väkivallalla uhkaaminen on väkivaltaa. Väkivallan sukupuolittuneisuus on tärkeää tiedostaa. Väkivallan kohteeksi voi joutua kuka tahansa, mutta lähisuhdeväkivallan uhri on kuitenkin useimmiten nainen.
Vuonna 2019 Tilastokeskuksen tietoon tuli 10 600 lähisuhdeväkivaltarikosta ja niiden määrä on ollut kasvussa. Aikuisiin kohdistuneesta lähisuhdeväkivallasta puolet oli vuonna 2019 avio- tai avopuolisoiden välistä. Aikuisista tietoon tulleista lähisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneista 76,8 prosenttia oli naisia ja kaikista tapauksista alaikäisiä oli 24,6 prosenttia. Tilastossa on ainoastaan viranomaisten tietoon tulleet tapaukset – läheskään kaikkea lähisuhdeväkivaltaa ei ilmoiteta viranomaisille ja siksi voimme vain arvailla, mitä todelliset luvut ovat.
Amnestyn mukaan nimenomaan naisiin kohdistuva väkivalta on kaikki kulttuurit ja yhteiskunnat läpäisevä, merkittävä tasa-arvo-ongelma, joka perustuu sukupuolten välisiin epäoikeudenmukaisiin valtasuhteisiin. Naiset kohtaavat sukupuolensa perusteella väkivaltaa niin julkisissa tiloissa kuin esimerkiksi verkossakin. Vaarallisin paikka naiselle on kuitenkin oma koti*. Sukupuolella on väliä, kun puhutaan väkivallasta. Siinä missä mies joutuu väkivallan uhriksi useimmiten julkisilla paikoilla, nainen asuu väkivallantekijänsä kanssa. Viimeaikoina vastaan on tullut useita huolestuttavia otsikoita siitä, kuinka korona-aikana kodeissa tapahtuva puolisoihin ja lapsiin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt. Keski-Suomen Ensi- ja turvakoti ry:n lähisuhdeväkivaltatyön työntekijät Pia Suutari ja Riikka Taipale kertovat podcastissaan, kuinka Apua väkivaltaan -chatin kautta on tullut korona-aikana merkittävästi aiempia vuosia enemmän yhteydenottoja ja avunpyyntöjä. Suutari ja Taipale kuvaavat tämän olevan kuitenkin myös osoitus siitä, että ihmiset ovat löytäneet kanavan pyytää apua.
Koronapandemian kaltaisessa kriisitilanteessa lisäresursseja tarvitaan entistä kipeämmin juurikin väkivaltaa kokeneiden tukipalveluihin. Kriisin jatkuessa on varmistettava sekä verkossa tarjottavien että puhelinpalvelujen riittävyys turvakotipaikkojen lisäämisen ohella. Monille kotona väkivaltaa kokeville naisille työpaikat ja koulut ovat olleet tilaisuus lähteä hetkeksi pois väkivallan pelon ja kontrollin alta. Muun muassa Amnestyn mukaan näiden pakopaikkojen ollessa suljettuina, väkivallan riski kotona kasvaa. Lähisuhdeväkivallan räjähdysmäinen kasvu koronapandemian aikana on aito esimerkki siitä, että meidän on huolehdittava tyttöjen ja naisten oikeuksista myös Suomessa, “tasa-arvon mallimaassa”.
THL:n mukaan kuntien ja maakuntien tulee huolehtia sosiaali- ja terveydenhuollon henkilökunnan koulutuksesta liittyen lähisuhde- ja perheväkivallan kohtaamiseen. Henkilökunnalla tulee olla perustietoa lähisuhde- ja perheväkivallasta ilmiönä, väkivallan vaikutuksista hyvinvointiin ja terveyteen sekä väkivaltaa kokeneiden kohtaamisesta. Kunnissa varhaiskasvatuksen ja koulujen henkilöstöllä olisi oltava valmiudet tunnistaa ja auttaa perheväkivallasta kärsiviä lapsia. Varhaiskasvatuksen opettajana näen ensisijaisen tärkeäksi, että me alamme ammattilaiset tunnemme kunnan toimintatavat lähsuhdeväkivaltatilanteissa – ennaltaehkäisevää näkökulmaa unohtamatta. Paikallisen palveluverkoston tunteminen ja hyvä yhteistyö muun muassa viranomaisten ja järjestöjen kesken ovat edellytyksiä väkivallan ehkäisytyölle. Palvelujen etsiminen ei saa myöskään ikinä jäädä asiakkaan vastuulle.
Väkivalta ei lopu vaikenemalla ja tietoisuutta esimerkiksi Suomen pysäyttävistä tilastoista ja ihmisten kokemuksista on lisättävä, vaikka se tuntuisikin vaikealta. Emme voi sulkea silmiämme ja tuudittautua ajatukseen tasa-arvoisesta Suomesta. Avoimen keskustelun kulttuurista tulee pitää kiinni ennen kaikkea väkivaltaa kokevien ihmisten vuoksi, sillä vaietusta asiasta on entistä vaikeampaa puhua. Saadut huomautukset on myös otettava vakavasti ja toimenpiteitä tehtävä sen eteen, että ihmisoikeudet toteutuvat jokaisen ihmisen kohdalla joka päivä.
*Niemi, Johanna, ym. Sukupuolistunut väkivalta: Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino, 2017.
Comments